Aina pienimmän puolella – lastensuojelukonkari näkee tässä ajassa uhkia, mutta myös toivoa
Lastensuojelu ei voi koskaan yksin vastata lasten suojelemisesta, vaan se on kaikkien aikuisten yhteistyötä eri organisaatioissa ja eri tasoilla, toteaa lastensuojelutyötä Diakonissalaitoksella ja Rinnekodeilla pitkään tehnyt Leena Leppänen. Juuri eläkkeelle jäänyt Leppänen toivoo, että lastensuojelun kehitystyö jatkuu ympäröivän yhteiskunnan haasteista huolimatta. ”Se, miten yhteiskunta kohtelee lapsia, ilmentää yleistä asenneilmapiiriä.”
Lokakuun alussa ympäri maan muistettiin liputuksella 38 vuotta kansanedustajana toiminutta vaikuttajanaista Miina Sillanpäätä. Samaan aikaan Alppikadulla Helsingissä, Diakonissalaitoksen päärakennuksessa juhlittiin toista vaikuttajanaista, lähes 40 vuotta Diakonissalaitoksella työskennellyttä Leena Leppästä. Lastensuojelun konkari jäi eläkkeelle Rinnekotien vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävästä, mutta ura Diakonissalaitoksen konsernissa on pitänyt sisällään myös muun muassa ohjaajan, yksikön johtajan ja palvelualuejohtajan tehtävänkuvat.
”Lapsuuden haaveammattini oli opettaja, mutta yliopistosta valmistumisen jälkeen olin suunnitellut virkamiehen uraa. Löysinkin itseni kädet savesta lastensuojelun kentältä”, Leppänen kertaa.
Uutta kohden
Leena Leppänen työskenteli ensin pari vuotta Helsingin kaupungin nuorisokodissa, josta siirtyi 1985 Diakonissalaitokselle, jonka arvopohja tuntui omalta. Diakonissalaitos oli perustanut jo 1910 Helsingin Sörnäisiin ensimmäisen lastenkodin, joka siirtyi Pitäjänmäkeen 1912. Tästä lähti kehittymään Diakonissalaitoksen pitkäjänteinen, uraauurtava lastensuojelutyö.
1980-luvulla lastensuojelua uudistettiin voimakkaasti: uusi lastensuojelulaki tuli voimaan 1984, alan ammatillinen koulutus lähti kehittymään ja koko maassa lastensuojelun sijaishuoltoa johdateltiin pois säilyttävästä lastenkotiperinteestä kuntouttavaan suuntaan. Kehittäminen kiehtoi tuoretta lastensuojelun ammattilaista.
”Meitä oli talossa useampi uudistushaluinen nuori nainen, ja löysimme nopeasti toisemme. Vahvimpana tuolloin oli halu keskittyä perustehtävään, eli lapsiin, nuoriin ja perheisiin. Se on lastensuojelun työn ydintä edelleen tänä päivänä.”
Johtaminen on ratkaisujen löytämistä
Ohjaajana Leena Leppänen koki mielekkääksi perheiden kanssa tehtävän työn, erityisesti perheterapeuttien työparina. Hän harkitsi itsekin terapeutin uraa, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun Leppästä pyydettiin esihenkilötyöhön 2000-luvun alussa.
”Nuorempana en ollut halukas esihenkilötyöhön, mutta kun työkokemusta ja erilaista johtamiskoulutusta oli kertynyt, esihenkilötyö alkoi tuntua omalta.”
Ilman haasteita ei sote-alan johtajista selviä kukaan ja muutos on läsnä koko ajan. Leppäsenkin uralle on sattunut paljon erilaisia muutosprosesseja ja haastavia johtamistilanteita.
”Haasteet ovat sisäänrakennettuna tässä työssä. Niistä selviämisessä on auttanut yhteisten tavoitteiden määrittely ja niiden eteen yhdessä työskentely.”
”Koen, että johtajan tehtävä on ylläpitää toivoa. Minulle on sanottu välillä, että olen liiankin sinisilmäinen ja näen aina toivoa sielläkin, missä sitä ei oikeasti ole. Itse koen, että ratkaisujen löytäminen on juuri johtamisen ydintä”, Leppänen kiteyttää.
Leppäsen mielestä johtaminen on ennen kaikkea luottamuksen rakentamista ja avointa keskustelua. Johtajan on tunnettava työn ydin ja kyettävä näkemään kokonaisuus, ja myös lopulta tehtävä päätöksiä, mutta yhteistyössä ja muita aidosti kuunnellen.
”Raskaatkin päätökset on aina perusteltava läpinäkyvästi. Se on oikeaa vastuunkantoa.”
Raskaatkin päätökset on aina perusteltava läpinäkyvästi. Se on oikeaa vastuunkantoa.
Parikymmentä vuotta johtotehtävissä tuntuivat riittäviltä ja kun mahdollisuus siirtyä vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävään muutama vuosi sitten tuli, Leppänen tarttui siihen. Pari viime vuotta hän on kouluttanut ja konsultoinut kollegoita lastensuojelukysymyksissä sekä osallistunut aktiivisesti kehittämistyöhön.
”Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä tehtäviä, joista olen ollut kiinnostunut. Esihenkilönä toimiminen on antoisaa, mutta myös kuluttavaa, vaikka työtä ei tehdäkään koskaan yksin. Tuntui mielekkäältä, kun saatoin siirtyä asiantutijatehtävään, jossa sain hyödyntää osaamistani laaja-alaisesti.”
Laki tukena arjessa
Lastensuojelun kenttää vuosikymmeniä läheltä seurannut ja sitä myös itse aktiivisesti kehittänyt Leena Leppänen on varmasti oikea henkilö kertomaan, missä lastensuojelu menee nyt.
Leppäsen mielestä lastensuojelu on kehittynyt voimakkaasti ja oikeaan suuntaan kaikki viime vuodet, mutta sillä on edelleen negatiivinen julkisuuskuva. Sen kääntäminen positiiviseksi on tärkeää.
”Enemmän pitäisi puhua lapsista, eikä vain lastensuojelusta järjestelmänä. Lastensuojelu ei voi koskaan yksin vastata lasten suojelemisesta, vaan se on kaikkien aikuisten yhteistyötä eri organisaatioissa ja eri tasoilla.”
Parhaillaan tehdään lastensuojelulain kokonaisuudistusta, jonka pitäisi tulla eduskuntaan syksyllä 2025. Aiempi yritys kokonaisuudistukseksi tyssäsi 2020, mikä oli suuri pettymys kentällä. Nyt Leppänen on toiveikas, että laki saadaan maaliin ja hänellä on myös toiveita lain sisällön suhteen.
Enemmän pitäisi puhua lapsista, eikä vain lastensuojelusta järjestelmänä.
”On tärkeää, että sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiotarve eli niin sanotut hybridiyksiköt saadaan mukaan lakiin. Ja psykologipalvelut, joiden tulisi olla lastensuojelussa osa arkea. Nyt ne puuttuvat laista kokonaan.”
”Lainsäädännön mahdollisuudet vaikuttaa ovat kuitenkin rajalliset. Se, mikä on tärkeää, on lasten ja perheiden kanssa arjessa tehtävä yhteistyö”, Leppänen muistuttaa.
Lastensuojelutyötä tehdään aina vahvasti kiinni senhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Siksi Leppänen onkin seurannut huolissaan hallituksen säästötoimia.
”Taloutta pitää vakauttaa, mutta kyse on lopulta aina valinnoista: Nyt näyttää siltä, että säästöt kohdentuvat nimenomaan pienituloisiin lapsiperheisiin. Pitäisi muistaa, että se, miten yhteiskunta kohtelee lapsia, ilmentää yleistä asenneilmapiiriä.”
Uusi vaatii vahvan perustan
Kun Leena Leppäseltä kysyy, mistä hän on työurallaan erityisen ylpeä, vastaus tulee nopeasti: intensiivihoitomallista ja sen kehittämisestä. Intensiivihoito on sijaishuollon erityisyksiköissä toteutettavaa hoitoa monimuotoisesti oirehtiville lapsille, nuorille ja heidän perheilleen, joka yhdistää lastensuojelun, erikoissairaanhoidon ja sairaalakoulun. Diakonissalaitos ja nyt Rinnekodit on kehittänyt mallia jo vuosikymmeniä, nykyisin yhdessä HUS:n kanssa.
Tulostakin on syntynyt: esimerkiksi viime vuonna puolet Rinnekotien intensiivihoidosta eteenpäin siirtyneistä lapsista pystyi palaamaan kotiin.
”Intensiivihoidossa työskennellään vakavasti oireilevien lasten ja nuorten kanssa, joiden hoitaminen edellyttää erityisosaamista. Olemme pitkäjänteisesti kehittäneet moniammatillista työotetta, pitäen koko ajan mielessä perustehtävän – mikä on parasta lapselle ja nuorelle. On ollut ilo olla osa tätä kehitystyötä.”
Kun joka puolelta tulee paljon negatiivista, olisi tärkeää löytää se hyvä. Meillähän on moni asia tosi hyvin.
Eläkkeellä Leppänen aikoo ottaa rennosti – ainakin aluksi: lukea, kiertää taidenäyttelyitä, elvyttää vuosia uinuneet saksan kielen opinnot. Päättäjille hänellä on yksi toive: pidetään huolta lastensuojelutyöstä.
”Uudistaminen on tärkeää, mutta se ei synny tyhjästä, vaan vaatii pitkää kehittämistyötä. Sen päälle voidaan rakentaa jotain uutta.”
Vaikka tällä hetkellä eletään monella tavalla haastavia aikoja, toivoa ei saa menettää. Leppänen siteeraa professori Kari Enqvistiä, jonka mukaan kysymme liian harvoin, ”mikä olisi parasta, mitä voi tapahtua?”
”Kun joka puolelta tulee paljon negatiivista, olisi tärkeää löytää se hyvä. Meillähän on moni asia tosi hyvin.”
Teksti ja kuvat: Viestintä- ja markkinointipäällikkö Susanna Kaaja, Rinnekotien viestintä
